Jobin kirja 17
1"Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.
2Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.
3Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?
4Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.
5Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.
6Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.
7Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.
8Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.
9Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.
10Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.
11Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.
12Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.
13Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen,
14minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.
15Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?
16Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa."